Varjojen jättilukit teitä hiipii.
Ne lähtee puista, joitten oksain sarviin
lyö hourukuvin kuumetautituuli.
On käyneet pimeyden henget parviin.
Kuin lepakot ne halaa ilman täyttää
ja valkeuden ylle heittää harson.
Ei kuplaan enää sauhupurje paisu.
Vain linnan viiri viittoo usvan keskeen
ja sauhutornein kynttilät ei pala.
Ja hämärissä lyhtyin tulililjat
kuin helmikääty koristavat yötä.
Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.
Ja murhemieli tippuu veden lailla. On akkunoissa itku lyötyin haavain; ne vuotaa valoverta. — Yö vai päivä? — — —
Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki kuin maito pimeyden mustaan pataan.
Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.
Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen, pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin rukouksen kutsu alkaisi soida — vaikka rahvas metelöi markkinoilla. Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet sinä. Ota minut mukaasi.
Jo kauas souda! Päivän viime kulta on näyttämässä meille merkkitulta. Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot jo meitä vartoo…
* * * * *