Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija on Henrik Visnapuu (synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun säesepon mainetta. Hänkin — kuten Under, Barbarus ja niin monet muut virolaiset kirjailijat — syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana, kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä suurempikin — siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa "Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut; muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten ilmestyneet "Taliharin" runot — samoinkuin myöhemmin eri tahoilla julkaistut, raskaspoljentoiset runot — tuntuivat laimealta käsityöltä, huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:
Nii ilus on surra, kui oled veel noor,
kui päikese magama minna…
(Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori,
kuin aurinkoon nukkumaan mennä…)
Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen, harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä, sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron, kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.
ERÄÄLLE TYTÖLLE, JOTA NIIN KOVIN RAKASTIN.
Yö musta ja synkeä ulkona on.
Me seisomme portilla kalmiston.
Ja kuolema valkea usvassa käy.
Käy takana. Eellemme ennättäy.
Sinä vaikenet. Silloin ymmärrän sen:
on haudattu rakkaus nuoruuden.
On kuollut rakkaus nuoruuden!