Hämärissä lumikuori kattoi maan.
Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.
Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?
Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.
Rupes valju murheen pilli soittamaan.
Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.
Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset, naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:
Mi mennyttä on, se on mennyt — se kaunista unta lie. Eri teille me taivallamme, tie viimeinen: tuskain tie,
saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":
Oh, surullinen koira, samoin mulla kuin sullakin, suur nälkä, jano on. Ja samat kärsimykset mulla, sulla: me saimme yhtä kurjan kohtalon…
on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.
* * * * *