Ja kylässä kukko; kukkelikuu.
Niin huojuu lehdet puun,
käy pilvet eteen kuun.
Ja kylässä kukko: kukkelikuu.
Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen keskellä.
Ja joskus juoksee hukat ohi illoin ja pari sysikorppia voi silloin ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.
Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.
Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria. Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien, vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän, runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta — traditsionaalinen klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin —. Otan esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset, ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa krokodiilin selkä paistui.
Papit muurein päällä lauloi Raalle, hymnin hedelmöittävälle maalle, kunnes päivä ensimmäisen yli Niilin rannan, yli korven sannan heitti säteen kultapäisen. Kaikki tuhonnut on häijy Seth: maahan faaraon ampui turmion. Vuotaa Isis-äidin kyynelet.
Alle ei ole vielä haahmoittunut.
* * * * *
Jaan Kärner etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud" (Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen fysionomiansa ei ole seestynyt — karakteristisinta lienevät nuorelle mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta, johon viime aikoina Virossa — ja Suomessa! — runosuonensa kuiviin juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.
Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth", runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain kärsimys!"