Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan:
ELOKUU.
Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.
Yli metsän kurkoittuen myrskyn kurkku soi.
Soitti puissa murheellinen tuulen aaria.
Tuska kyti rinnassani hehkutaulana.
Mustat varjot polun poikki riippui paulana.
Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.
Sinä tulit luokseni kuin Herran lähetti, sydämelles otit minut, hullun lapsesi — ikuisuuden molekyylin, solun pienimmän. Sinä tulit luokseni, sun Herra lähetti. Nyt on syksy, luonto lähtee suven peijaisiin. Kevään koitteessa se palaa, virkat mulle niin, kun sa tulet luokseni, sä Herran lähetti, sydämelles ottain minut, hullun lapsesi. — — —
* * * * *
Johannes Semper on julkaissut vv. 1917-1924 kolme runokirjaa "Pierrot", "Jäljed liival" (Jäljet hiekalla) ja "Maa ja mereveersed rytmid" (Maan- ja merenäärisiä rytmejä) sekä yhden novellikokoelman.
Semperin laulut ovat egosentrisiä. Hänen runoudestaan löytää harvoin säkeitä, jotka eivät piirittäisi hänen omaa sydäntään ja jos löytää, ovat säkeet melko marmorisia ja kylmiä. Tosin tällaisissakin saattaa löytää eräänlaista kylmää ja marmorista kauneutta, varsinkin vanhemmissa runoissa, joissa autot, autobussit ja telefoonilangat eivät ole päässeet kansoittamaan niitä. Esim.
VANGITTU FAUNI.
Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se se vajos tuskallisiin unelmiin. Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se kun päivä poltti tomuhiukkasiin.
On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät ja keinut koivun helman häilyvän ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän ja ketkä nymfejä nyt syleilevät…