"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"
* * * * *
Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty täydellisenä.
Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron" runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.
Tämän runoilijapolven minä on ollut se sentrum, johon se yhä uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy riehujan ja nauttijan asenteeseen.
Mutta myös:
Sinisen purjeen lyyrikko.
* * * * *
Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä, kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille. Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta päivänkoiton puolelta.
Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen vuorovaikutukseen.