MUSTA AKORDI.
Yö on kuin suuri, mussta kukka, jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.
Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?
Ei rukousta ole enää huulillamme.
Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
kuin katkaistut kukat
sinun mustien vaunujesi vyöryessä.
KUOLLUT.
Veden alla makasi kuollut selällään.
Luomien alta kiilsivät valkuaiset.
Hän hymyili ilkeästi.
En voinut liikahtaa,
vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.
Olin jo miltei kuollut.
Sunni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni. Joku päästi hirveän parahduksen. Ryömin ulisten pois, voimattomana kauhusta. Aivan lähellä, lammen pohjalla nauroi kuollut kovasti.
HULLU HUILUNSOITTAJA
Yrjanä Vilho
Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja kuuntelen. —