Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.
"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä, kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat ritarit huiskahtaen ilmoissa…
Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa, kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen, käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan.
Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan, olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa, ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.
Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna, osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista pihoista.
Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa. Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti muuttamaan koko talosta pois.
Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin, ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.
Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu…
RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.
Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.