Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.
Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.
I.
Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt" tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä — selvimmin Koudalla — Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka jo sinänsä karkaisi uuden runouden.
Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista, välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita todella lyyrillisiä runojaan.
Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan nouveau frisson, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi. Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin siirtynyt teosofian leiriin.
Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme, osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä, oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.
Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi. Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen miehuudenrunoissa.
Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.
Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan, on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta. On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana, jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään, että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä ääniä.