Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.
II.
Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.
Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä Anders Österling, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa valikoimassa Den unga lyriken ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders Österling on v:sta 1904 — Preludien — julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.
Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu. Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset, äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet. ("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").
Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan. Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa, ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä, intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja nöyrästä elämäntahdosta.
Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa. Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä. Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa — mistään ristiriidan kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua — on "Idyllien kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa Credo ("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.
Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä, Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa melodiaa.
Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan. Ensiksi sen, mitä Österling nimittää credokseen "Idyllien kirjan" lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.
Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia sekä tuotteliaimpia kykyjä Erik Lindorm (s. 1889). Hänen aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa: