Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.
Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:
Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian pienistä töppösistä kovat, suuret kengät saa. Ne omaa tietään polkee, isän, äidin ne musertaa.
Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä. Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:
Ken olet sa nukkuja, oikeastaan mun vierelläin?
(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).
Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille" häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".
Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit,
Innan deras byxor mist sina veck.
Fastän de av honom ha druckit och ätit
gå de och fundera på rackarstreck.
Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.
Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon Ebbe Linden (s. 1897) runossa "Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.