Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan vaivan!
KAKSI RUNOA.
Ilmari Pimiä.
ILTA.
Istun viettäen iltaa vierellä majan. Vaappuu kuin sortuvaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohan puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kastekosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo kukkaset armaat
lepohon laata.
Kuoleman käärmeet harmaat
matelee maata.