Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen. Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin. "Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.
Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan — ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensa vain väriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa? Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena, draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja "melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän, ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan, ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla" suomalaiseksi impressionistiksi.
Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen" karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia, aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.
* * * * *
Aarre Merikannon kehitys ei ole yhtä selväpiirteinen, yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi, yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin soivasti — tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä — kuin Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkellä osaa orkestreerata.
Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän eksyä erehdyksiin — Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia — joskus taas elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".
Luottamalla vain itseensä — tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta lausetapaa — sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä — hän on kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta lyyrillisyydestä — mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas, impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vain suomalaiseksi modernistiksi nimittäen.
* * * * *
Uuno Klami on nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia. Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja — Kuulaa läheltä — kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista, rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa sävelryöpsähtelyä. Sitten — tavallaan yllätyksenä — pianokvintetti; neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen orkesteriin, ja lähtemään — Ranskaan, Pariisiin.
Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni. Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse, Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin. — — —