"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön, helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen, ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!… Missä ovat tämän ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin, häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä mielialaa" muka. — Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa — häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"
"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, — kyllä minä pidän huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."
— Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.
— Kuka?
— Rouvanne.
— Jaa… Ei… se nyt on niin, tehän tiedätte… sehän on aivan tarpeetonta. Hän on ihastuttava… hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän — kasvatus… très distinguée… Hän on kasvanut semmoisessa seurapiirissä…
— No niin, tietysti on hän kauniskin… Miehet ovat aina huonoja arvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren nuori… erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta? Ja te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani? Totta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti ja taputin häntä polvelle.
Hän katsahti minuun epäluuloisesti.
— Tietysti… tietysti… Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön näkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa… Pelaatteko Monte Carlossa?
— Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä pays des enchantements'issä.