— Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.
— Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?
— Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin… vallan harvinaiseen. Saat hänestä hyvän aiheen.
Minä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut kirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä. Ja tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä. Miksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty arvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät itse "tyypeiksi". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti taivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan teidät: "Ah, minun elämäni on koko romaani!" Niin vastenmielistä kuin entisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon romaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena henkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä saatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän naurahti.
— Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta. Bobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne useampia kuin yhden sellaisen.
— Mikähän eksemplaari se on?
— Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä tähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.
— Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.
— Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan intendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin toimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä, sai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan. Tiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat äärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan tapaansa selitellä: "virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana tarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain virkaylennyksiä ajaa takaa." Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet kutsui luokseen "itse", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä, vaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen edessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan etemmäksi.
— Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, — vihdoinkin olen tavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.