— No, yleensä kaikki tuo… Sekä nuo lapset… että hän…
Astuimme nyt sillalle.
— Se on tosiaankin raskasta… hyvin raskasta kantaa! selitti hän. — Kun aattelen, että minulla, tarkoitan hänellä ja minulla, olisi voinut olla tuollaisia lapsia!… Ja minä olisin saanut hyväillä niitä… ne olisivat olleet minun omani… omani!…
Muutamien päivien perästä tuli Sila Sampsonovitsh luokseni kotiin. Jo ovensuusta, ennen kuin oli sanonut hyvänpäivän, kertoi hän minulle, kädet levitettyinä:
— Nyt on tuskanahdistus vallannut hänet jälleen!
— Olga Stepanovnanko?
— Niin, kenenkäs muuten. Ihan on kuin kova kohtalo seuraisi meitä. Ja minä en saa selvää, mikä häntä vaivaa. Itkee öisin, ja päivisin on hän ihan järkinään masentunut… Varmaan on jotain tapahtunut, mutta hänen suustaan ei saa halaistua sanaakaan.
Minä kerroin hänelle yhtymisestämme Leo Aleksandrovitshin kanssa Nevan rantakadulla.
— Jaha, vai niin se on!… Siksipä hän eilen sanoikin: "miksikä kohtalo toisille ihmisille antaa niin paljo ja toisille ei anna mitään? Missä on oikeus?" Johon minä vastasin: oikeutta ei löydy täällä, se tulee vasta tuolla ylhäällä!