— Ja risti tässä! sanoi tyttö, koskettaen sormella kaulaansa.
Ja arvoisa kolmikunta vaarui hiljoilleen etemmäksi, jolloin vielä kuulimme seuraavat hoitajan nuhdesanat lapsille:
— Kenraalinlapsina teidän ei sovi puhua kaikellaisten ihmisten kanssa, joita kadulla tulee vastaan. Kun tulemme kotiin, niin kerron mammalle…
— Miten viehättäviä! Eikö totta? kysyi minulta Olga Stepanovna.
— Mitkä niin? minä melkein kiljasin hämmästyksestä.
— Nuo lapset… hänen lapsensa…
— Lapset?… Ylipäätään… hieman kalpeita… ja hintelöitä, lausuin minä, huolimatta vastata suoraan hänen kysymykseensä.
— Ja kummallakin heillä on hänen silmänsä… Olga Stepanovna vaipui mietteisiinsä ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän kääntyi minusta pois, mutta minä olin jo huomannut, että hän vaivoin saattoi pidättää kyyneliään. Minä en ollut huomaavinani mitään, vaan astelin rauhallisena edelleen. Sanattomina kuljimme sitten aina Liteininsillalle asti. Matkalla näin hänen tavan takaa koskettavan nenäliinalla kasvojaan. Sillankorvalla pysähtyi hän.
— Ei se kumminkaan ole… niin helppoa kuin olin luullut.
— Mikä niin?