Matka meidän välillämme lyheni lyhenemistään. Olga Stepanovna tähysteli häntä tarkkaan, melkein läpitunkevin katsein. Yhtäkkiä Leo Aleksandrovitsh pysähtyi erään talon sisäänkäytävän eteen ja näytti aikovan mennä sisään, kun ovi samassa avattiin ja kaksi lasta — poika ja tyttö — tuli siitä ulos hoitajansa saattamana. Leo Aleksandrovitsh näkyi sanovan jotakin hoitajalle, jonka jälkeen hän näpisti poikaa korvalehdestä ja tyttöä poskesta — täyttäen siis ylimalkain sen, mitä pietarilaiset papat pitävät velvollisuutenaan moisissa tiloissa tehdä. Ei hellyyttä eikä rakkautta siinä tullut näkyviin. Sama kuin jos kruunun karttamerkki olisi ollut liimattava paperiin. Ja kun se oli tehty astui hän sisään ovesta, jonka suurellinen ovenvartija oli avannut seposeljälleen.
— Kuulkaa, virkkoi Olga Stepanovna innokkaasti, — nehän ovat hänen… ymmärrättehän?… hänen lapsensa!
— Mistä sen päätätte?
— Sydämeni aavistaa sen.
Hän kiiruhti kulkuaan, ennätti kiinni lapset ja huudahti vilkkaasti:
— Miten suloisia lapsia!
Hoitaja oli nähtävästi "paremmasta kodista" lähteneitä, kuten sanotaan. Hän vain nykisti nenäänsä ja loi Olga Stepanovnaan kieron, halveksivan katseen.
— Kenenkä lapsia nämä ovat? jatkoi Olga Stepanovna itsepintaisesti.
— Kenraalin lapsia… oli pöyhkeä vastaus. — Koskahan Leo Aleksandrovitshista on tullut kenraali! huudahdin minä nauraen.
— Papalla on valkoiset, kultareunuksiset housut! ennätti poika sanomaan ja osotti puhuessaan niin suurta itsevarmuutta, että meille paikalla kävi selväksi: jollei papalla olisi ollut kultareunuksisia housuja, ei tämä pieni peukalomies olisi ollut niin mahtavata hänen puolestaan.