Ja toisten huomaamatta pisti hän jotakin ystävänsä taskuun.
— Herranen aika, Grishka, mitä sinä ajattelet?
— Älä ole milläsikään… Kyllä ne ovat kunnialla saatuja rahoja. Viisikymmentä, rakas ystävä? Jos milloin voit, niin maksat takasin; jos et, niin emme kai me hunningolle joudu siltä, luulen ma. Mehän olemme melkein kuin veljiä ja saatamme siis puhua asiat suoraan.
— Emme ainoastaan "melkein kuin", vaan todellakin veljiä.
— No, sen parempi. Ja kun sinä sitten ylenet arvoasteissa, tulet kenraaliksi, niin pidä hellää huolta miehistöstä — alhaisista sotilaista, äläkä anna kellekään heistä vääryyttä tapahtua… Eikä sitten muuta kuin — Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää! Mutta kuule, onko sinulla matka-arkkua?
— Aion huomisaamuna ostaa itselleni matka-arkun.
— Miksi juuri ostaa? Valitse minulta millaisen tahdot! Tule huomisaamuna verstaaseen, niin juomme yhdessä teetä, ja sinä otat itsellesi arkun oman mielesi jälkeen. Luuletko, että minun on sääli niitä?
Parin viikon perästä oli Serjosha lähtökunnossa.
Rautatienasemalla olivat häntä saattamassa Sila Sampsonovitsh, Olga Stepanovna, Grishka ja minä. Mikä lämmin, järkähtymätön yhteistunne osottautui tässä tilaisuudessa vallitsevan tuon perheen keskuudessa! Ei ollut siinä niinkuin monessa muussa todellisessa perheessä, jossa ainoastaan papintodistus yhdistää jäsenet toisiinsa. Erotessa Serjosha itki kuin lapsi eikä voinut kaualla hellittää Olga Stepanovnan kättä omastaan.
— Siunatkaa minua, isä! pyysi hän niellen kyynelensä ja kääntyi Sila Sampsonovitshin puoleen.