Ukko paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja siunasi nuorukaista.
Ainoastaan Grigori Silitsh, upea punainen villahuivi kaulassaan, jaksoi vielä pitää puoliaan; mutta kun Serjosha läheni häntä sanoen: "hyvästi, veljeni, sinun hyvyyttäsi en koskaan unhota" — ei hänkään enää voinut hillitä kuohuvia tunteitaan, vaan karahti tulipunaiseksi, pyyhkieli silmiään kaulahuivin nipukkoihin, teki torjuvan liikkeen kädellään ja vetäytyi syrjään.
Samassa junassa oli muutamien Serjoshan toverienkin määrä lähteä matkaan. Minusta oli niin mieltäylentävää nähdä, ettei tuon tavallisen käsityöläisen läsnäolo vähimmälläkään tavalla näyttänyt häiritsevän lähtöä tekevän jalon nuorukaisen mielialaa. Ei, vaan vieläpä hän jonkinlaisella ylpeydelläkin esitti hänet tovereilleen, ja näkyi kyllä, että nämä jo ennalta tunsivat hänet Serjoshan kertomuksien kautta, sillä paitsi uteliaisuutta heidän kasvonpiirteensä ilmaisivat vielä jotakin lämmintä ja herttaista, jotakin mikä niin suloisesti kuvastuu nuorukaisen silmissä, niinkauan kuin hän ei ole oppinut teeskentelemään ja kylmällä välinpitämättömyydellä torjumaan esille tunkevia parempia tunteitaan.
— Ja tässä on minun toinen isäni, ensimäistä en ole koskaan tuntenut! lausui Serjosha kääntyen Sila Sampsonovitshiin.
Silloin astui yksi tovereista esiin ja lausui Bobkoville:
— Kyllä me teidät tunnemme, Sila Sampsonovitsh. Minäkin olen yksin maailmassa, ilman ainoatakaan omaista. Antakaa minullekin isällinen siunauksenne.
Sitten suuteli hän Olga Stepanovnaa kädelle, ja muut toverit seurasivat hänen esimerkkiään.
Tämä kohtaus saattoi minut niin kummallisen iloiseen mielenliikutukseen ja sydämeni tuntui niin keveälle. Minä varmistuin siinä uskossa, että vielä nuo muutkin vesat tässä eriskummaisessa pesässä kerran päätyvät hyvälle tielle ja sitä rehellisesti pitkittäen saavuttavat työn kautta onnen, siunaten niitten ihmisten muistoa, jotka olivat hellyydellä hoivineet heitä ja tehneet heidän lapsuutensa iän suloiseksi.
— Kunnon poikia, kunnon poikia minulla siellä ylenee! lausui Bobkov. — Mutta muistatteko, mitenkä silloin sanoitte minulle kadulla, että upseerin sietäisi hävetä käydä kerjäämässä? kysyi hän naurahtaen.
Vaikka oli vuosia vierinyt siitä saakka, punastuin nyt ehdottomasti.