Minä jouduin kokonaan ymmälle tästä äkkiarvaamattomasta yhtymisestä, ja nähtävästi oli majurinkin yhtä tukala ollaksensa. Minä häpesin jotakin siihen määrään, että ilman muuta kysyä pöläytin:
— Kuinka on teidän terveytenne laita? Johon hän yhtä sattuvasti vastasi:
— Mainio ilma, lunta sataa ja kaduilla on likaista.
Isäntä aluksi ihmetteli, sitten ratkesi kovaan nauruun ja, ottaen minua kainalosta, huomautti:
— Arvatenkin olet jo tutustunut Bobkoviin hieman eriskummaisissa oloissa, ja sinä, hyväntekijä, kääntyi hän tämän puoleen, — olet kai tältäkin koettanut kiskoa veroa pienten mierolaisparkojesi hyväksi!
Majuri siihen vain hymyili, ja hänen hymynsä oli niin herttaista ja hyvänlaatuista, että se paikalla mursi sydämeni kylmyyden.
— Tunnustan että niin oli laita. Mutta kyllä sainkin heiltä jalomielisen ojennuksen! Kaikkien sääntöjen mukaan!
— Kukas sitä voi arvata mitä varten sinä hulluttelet? Eihän asia ole jokaiselle tunnettu.
— Suokaa anteeksi, lausuin vihdoin toinnuttuani. — Minä ihan todellakin luulin teitä silloin…
— Anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia. Minä sen siksi ymmärsinkin enkä ollenkaan suuttunut teihin. Semmoista sattuu minulle usein. Kerran passitettiin minut jo kerjäläiskomiteaankin.