— Vaikka minäkin olen tietämätön asian todellisesta laidasta, nimittäin siitä, mikä teidät, herra majuri, pakottaa antaumaan niin… kuinka häntä sanoisin?… niin…
— Alentavaan toimeen? Onko siinä mitään alentavaa? Minähän pyydän Kristuksen tähden… Kuka tahtoo, hän antaa, kuka ei tahdo — on antamatta. Ja paitsi sitä on minun laitani todella, kuten Semjon Pavlovitsh äsken mainitsi, erinäinen. Jos asia koskisi vain itseäni, olisi se, aivan oikein, alentavaa. Mutta minähän teen sitä "turvattomien" hyväksi.
— Lapset isättömiä ja äidittömiä, lipsahti suustani.
— Aivan niin, turvattomia lapsia.
— Eivätkö ne ole teidän?
— Nyt ne kyllä ovat minun, sittenkun minä olon heidät korjannut kadulta kuten hyljätyt koiranpenikat.
— Anteeksi, mutta eikö teillä ole omia lapsia?
— Ei niitä toki ole koskaan ollutkaan… minä olen poikamies.
Nyt selvisi asia yhtäkkiä minulle täydessä valossaan. Ja samalla tunsin itseni niin syylliseksi ja kurjaksi tuon vanhan majurin edessä, että pääni vaipui rintaan.
— Te oikein kärvensitte minut silloin. Olisin kyllä halunnut selittää teille asian, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Te ruhjoitte minut niin kokonaan, etten paikalla löytänyt sopivia sanojakaan; kaikissa tapauksissa oli menettelynne minua kohtaan jaloa ja jossakin toisessa tilaisuudessa se olisi ollut ihan paikallaan. Minä olen aina poikavuosistani asti, nähkääs, kovasti pitänyt tuollaisista pikku palleroista. Jo kadettikoulussa ollessa minä aina autoin uusia tulokkaita. Kun välistä kävin tervehtimässä ala-ikäisten komppaniaa — olkaimetonta komennuskuntaa, kuten nimitys kuului — niin kyllä minä olin kuin yksi sydän ja yksi sielu noiden myyriäisten kera. Jos joku teki heille pahaa (totta on että heitä ensi aikoina kohdeltiin meillä sangen tuimasti), niin olin minä heti heitä puolustamassa. Senpä tähden minä sainkin kokea yhtä ja toista: tappeluja, nuhteita päälliköiltä, jopa selkäsaunojakin; karsserissa istumisia en huoli ottaa lukuunkaan. Minä olin kyllä varma kadetti, varsinkin mitä aseharjoituksiin tulee: marssin niinkuin ei mitään täysinäinen vesilasi päälaella läikäyttämättä tippaakaan. Meidän aikaan semmoiset temput olivat tavallisia. Kivääriharjoituksissa niinikään suoriusin mestarillisesti. Kun huudettiin "tehkää kunniaa", niin lämäytin sillä tavalla, että ikkunanruudut järisivät… Meillä tahdottiin että sen piti rämähtää, ja sentähden höllitimme tahallamme kiväärin ruuveja kovemman räminän aikaansaamiseksi. Kohta minut sentähden ylennettiin korpraaliksi, minä sain nauhan oluksiin ja tulin siirretyksi ala-ikäisten komppaniaan. Ja kas, silloin minusta vasta oikein tuli uusien tulokasten puolustaja. Mutta kyllä minä olinkin suosittu heidän keskellään. — Tieteissä minä sen sijaan olin jotensakin jäykkä. Luoja ei ollut lahjoittanut minulle terävää ymmärrystä. Matematiikassa en milloinkaan päässyt Pythagoraan sääntöä pitemmälle ja historiassa takerruin puunilaisiin sotiin. Kaikista pahin viholliseni oli kronolooginen luettelo. Vielä äskettäinkin näin pahusta unissa. Oli kuin minut olisi kutsuttu esiin ja sanottu: "no, toinen puunilainen, annas kuulua!" Heräsin sitten hikeä valuen. Viidennen luokan menin mitenkuten läpi, mutta ensimäisessä erikoisluokassa tuli reput. Aineena oli jotkin trajectoriat ja allegoriat, ja ne ne tekivät pystyn… Sen jälkeen päästettiin minut linnoitusväkipataljoonaan. Siihen aikaan määrättiin vähemmän kyvykkäät paraastaan linnaväkeen. Mutta siinä minä en ollut kauan. Sopivaisuuteni vuoksi taloudellisissa toimissa valittiin minut ensin kivalteriksi ja siirrettiin sitten intendenttiosastoon, jossa palvelin viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti. Ei yhtään syntiä omallatunnolla enemmän keisarin kuin Herrammekaan edessä. Puhdas, niin ettei höytyvääkään ollut tarttunut kärsään.