— Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.
— Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin kenties olisi tapahtunut.
X.
— Niin, juuri pahan ilman johdosta. Huono sää on aina tehnyt minut hyvin alakuloiseksi. Siinä istut kotosalla, ja sade pieksee ikkunanruutuja. Ei koskaan yksinäisyys tunnu niin raskaalta kuin silloin. Olet kaikkien hylkäämä, ei kukaan sinua tarvitse! — Niin sattui kerran, minä muistan sen vielä, että istuin tuolla tavalla ison aikaa, kunnes en jaksanut kauemmin kestää sitä. Läksin silloin ulos. Väliäpä tuolla, ajattelin, jos kastunkin läpimäräksi; on se ainakin parempi kuin istua kotona happanemassa. Nostin kaulukseni ylös ja läksin matkaan reippaasti polskien lätäköissä. Tuli heitä vastaan kenraaleja kuinka paljon tahansa, kaikki olisivat he saaneet likaräiskeitä kasvoilleen, sillä kalossini olivat siihen varsin omiaan; veneiksi olisin voinut niitä nimittää. Ystävilläni oli tapana sanoa, että ne oli kuutta airoparia varten tehty. Niillä olisi voinut vaikka valtameren poikki matkustaa. Ei ketään näkynyt tällä syrjäkadulla. Se oli "Pensioonikatu", jonka varrella luuvaloiset lesket ja minun vertaiseni asuvat. — Sitä katua kun kuljin, tuulen vinkuessa ja sateen ropistessa, oli minusta kuin joku olisi itkenyt. Ihmettä ja kummaa, kukahan se olisi? Ja niin omituista sitten: itkeä älähtää kerran, säikähtää ja on taas kotvan aikaa vaiti… Kuljen etemmäksi sitä suuntaa, mistä päin ääni kuuluu. Ja mitä näenkään, laupias Jumala! Kadun kulmassa seisoo polven korkuinen pieni olento, matelijainen, joka vapisemistaan vapisee. Minä riennän sinne. Pieni, pieni pojan napero! Olisi hyvin sopinut hatun alle piiloon tai pöydän alla pystysuorana esteettömästi marssimaan.
— Mikä sinun on, pieni tyhmyri? minä kysyin. Hän vastasi:
— Minä pelkään!
— Mitä sinä pelkäät?
— Minä pelkään, setä kulta!
— Mutta kuinka sinä, tuommoinen pieni kirppu, olet tänne joutunut?
— Äiti jätti minut.