— Hyvä herra!…
— Mitä tahdotte?
— Vanhalle majurille… olisiko pikkusen apua?… Kuinka?… Jumaliste… Ainahan sitä jotakin raskii…
Silmäilin tarkemmin miestä.
Hän oli lyhytkasvuinen, jopa aivan pienikokoinenkin, eron saanut upseeri. Mikäli pimeässä voin huomata, oli viitta hänen hartioillaan jokseenkin siisti. Tukka oli huolellisesti kammattu ylös kaljulle päälaelle, aivankuin olisi se kasvanut niskasta ylöspäin ja levinnyt siellä viuhkanmuotoisesti niinkuin mikähän latania. Tuommoinen siivo miehennappula ja sittenkin, kumma kyllä, toisti hän yhtäkkiä uudestaan:
— Kristuksen tähden, pyydän!… Ettekö antaisi pikkusen apua, — ainahan sitä jotakin raskii antaa!…
Moisissa tilaisuuksissa joutuu niin oudosti hämille. Ojensin hänelle mitä satuin löytämään taskustani.
— Kas niin, suuri kiitos… Jumala palkitkoon teitä!
Totta puhuen en hänestä sillä kertaa mitään hyvää ajatellut.
"Niin se on, — ajattelin — hän saa kyllä eläkkeen ja käy sittenkin kerjäämässä. Hän saattoi vain mielialani hämmennyksiin, veti minut alas maan päälle, tiesi Herra mimmoisista korkeuksista, ja nyt on mahdotonta kohota sinne jälleen!" Mutta samassa lähti kansa ulos kirkosta, ja majuri tepasteli toimekkaasti milloin yhden, milloin toisen luo. Erehdyksestä oli hän toistamiseen käydä minun kimppuuni, mutta tunsi sitten minut ja virkkoi, vieläpä naurahtaenkin: