— Teiltä olen jo… niin sanoakseni… ottanut ulos vero-osuuden. Ajattelette kaiketi: millainen hävytön mies tuo majuri… Enkö arvannut oikein? Kuinka? Taisipa se vain olla niin.
Eikä hän väärässä ollutkaan. Minä olin vähällä sanoakin hänelle suoraan totuuden, mutta sitten ilmestyi viereeni mies, arvatenkin kauppias, supinnahkainen turkinkaulus kuomin tavoin pystyssä. Hitaasti kuin mitkäkin kyytivaunut tallusti hän kirkon läpi.
— Jefrem Samoilovitsh kaikessa kunniassaan! huudahti majuri läheten nopeasti miestä.
— Hoo, intendentuuri-rotta! Holhokeille varmaankin?
— Niin juuri, teidän arvoisuutenne!
— "Toinen toistaan pienempiä, isä leski, lapset turvattomia!" Eikös niin?… No, Jumalan haltuun — ota tämä seteli ja pistäy sitten maitopuotiin… kuuletko? Tänään minä olen hyvä.
Vanhan majurin käytös suututti minua niin kovin, että koetin välttää häntä sen enemmän kohtaamasta ja riensin kiireimmiten pois. Luulin hänessä keksineeni yhden noita tavallisia kauppahallityyppejä: "Vaimoni on leski, lapset orpoja!" — Tietenkin esiintyy hän vapaaehtoisesti ilvehtijänä kaikissa noissa maitopuodeissa, muutenhan ei tuommoinen möhömahainen kauppias suinkaan kutsuisi häntä luokseen ja ojentaisi paperirahoja hänelle.
III.
Minä pidin "majuria" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me muutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain rautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä "intendentuurirottaa" jotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin aivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu häikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan ja lausui:
— Kohtaamme eri paikoissa toisiamme… Hyvä herra! Olisiko ehkä mahdollista… Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?…