En antanut hänen lopettaa.
— Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette… Tottahan te olette palvellut niin kauan että saatte eläkkeen?
Hän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli hyvin sukkelasti:
— Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden eläkkeen… Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt… Kuten kaikki muutkin, laissa säädetyn eläkkeen…
Ja hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.
— Jollei noita "isättömiä ja äidittömiä lapsia" olisi…
Tämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden suuttumuksen valtaan.
— Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen turkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en pidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!
Asemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta päin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan luotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli yhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni häneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.
Nyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus todellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat toisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella koetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.