Ja minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.
Muutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti jo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua jälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. "Se tepsi, ajattelin mielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!" Mutta siinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa: sellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot, mutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan näyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti, puhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta järjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli kiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä läänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka kaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia, jopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin sanovan: "me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti ja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa…" Myöskin olivat majurin viikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan leuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se ohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket juhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi vallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti ohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:
— "Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä käyskentelee…"
Ilmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut mallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut kruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta juutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän osannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.
IV.
Saatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin huomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen tomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät paloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi kultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli toinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti kiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja hyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.
— Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä olen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo… Sain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!…
Leski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli miestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin. Ja kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin, suihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden kynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään, teki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun, joka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista astui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet toiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa miehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä: "Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä kohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto painuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri ennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja lausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow, vaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle päällystakki, minä lähden toimitukseen…' Ei, kyyhkyläiseni, minä sanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään…"
Ja hän ratkesi itkuun.
Sielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo. Sanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme ammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä hänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja hänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti vaipuvan rukoukseen.