"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule kauppojasi kehumaan!" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi varmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä pyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan valtakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa, laskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili tarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan, teki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden. Sivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:
— Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin kumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti lapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!
— Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias uutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.
— En luule… mutta en kumminkaan tiedä.
— Entä hänen nimensä?
— Minä vain kohotin olkapäitäni.
— Samantekevä, minä merkitsen "kenraali".
— Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.
— Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin suurempi kunnia… kenraaleja!… Toimittaja on niinikään oleva mielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen avustajiaan.
Referaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä: "Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia sotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis, että vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu toiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut uskoa…"