— Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?
— Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla, liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.
— Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?
— Minä olen aina oleva mielissäni siitä.
— Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein häpeämättömästi.
— Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti — hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle toisen napin kohdalla. "Te, majuri — hän sanoi — olette lyöttäynyt kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi — sanoi hän — ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni, vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri — sanoi hän — ja älkää panko pahaksenne… ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä nyt elätän… Kristuksen nimessä… Sirunen täältä, toinen sieltä — ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi… Kerran koetin kääntyä hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun vaan pääsin heistä.
— Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?
— Niitä on sellaisia patruunan rouvia.
— Patruunittaria?
— Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!