— Jumala kyllä auttaa… Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet.
— Miksikä niin?
— Otithan sinä minutkin… Miksikä hänet sitten hyljätä?
Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa — hellyyttä vaiko makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja otin huostaani Senjkan… Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.
— Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?
— Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut, että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän, ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.
Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.
— Mistä hän heidät sai käsiinsä?
— Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on, kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan. Viedään majurin luo, majuri elättää."
Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni. Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän itkasinkin sitten.