— Minä taidan viivyttää teitä?
— Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.
— Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!
— Niin.
Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.
— Kyllä on. Sila Sampsonovitsh… hänhän niitä aina… Eilen taas tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!
Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.
— Mistä sinä olet?
Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.
— Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.