— Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.
Solakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla oli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta pysähtyi äkisti huomattuaan minut.
— Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet luokseen. — Tules tänne!… Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa sanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.
— Minä olen vanhin… Minut löysi setä katupylvään luota.
— Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.
— Ja sinä Solamatti, — häsähti Grishka katsahtaen taakseen. — Sinut löydettiin solakosta — sinä olet Solamatti.
— Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. — Eihän voi tietää, mistä Herra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.
— En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.
— Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään kotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.
— Ettekö te juuri opetakin heitä?