— Kuka? Shutshkako?
— E—ei… Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut kuolla. Miksikä minä kuolisin?… Sitten minä läksin pois. Täällä on hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, — mutta ei hän lyö… Ehkä sitten, jälestä puuron…
— Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen, pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.
— No, eipähän ilmankaan!… Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei meitä lyötäisi, niin…
— Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?
— Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne löivät.
— Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna, silitellen hänen päätään.
Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun.
Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä, kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä: "Täällä on puuro niin makeata!"