Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:
— Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee… Minua näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja tänne kanssa.
Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.
— No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, — hän jäi sinne…
— Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?
— E—en… äiti oli hyvä… ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.
— Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?
— Ruumisarkkuun juuri… ruumisarkkuun… Hän kuoli, mutta en minä kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain: "pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän minä siltä… Mutta se vain murisi minulle — mrrr — ja puri minua.
Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.
— Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.