Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen sadanruplan seteli! Mutta jos silloin olisin säikähtynyt hänen uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on — hän sanoi — Jaksaako tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut. Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!…
Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen näköinen.
XVIII.
Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat, ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin, itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta. Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga Stepanovnaan:
— Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,
Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona. Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen sineen.
— Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.
— Miksi niin sanot, kiltti poikani?
— Muuten vaan… minä tiedän sen… Katsokaas tätä!
Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.