Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella häntä kysymyksillä.
— Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?
Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli liian vakava.
— En… mitään… Minä näen… Siellä… on niin puhdasta…
— Mikä on puhdasta?
— Lintuja… lentää… Mutta meillä… ei ole siipiä… Ei ole… karhullakaan… siipiä.
Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.
— Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga Stepanovna. — Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"
— Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu niin kuumalle.
"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset… Minä olen nyt niin kevyt… Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.