— Katso ettei se saa puskea…
— Ketä se puskee?
— Jeroshkaa.
— Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?
— Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.
Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.
— Katsos karhua… liekuttelee päätään.
— No, miksi se niin tekee?
— Hakee… metsämarjoja… Tahtoo syödä… Anna karhulle vähän potatteja…
Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen huulillaan hymy — ensi kertaa koko tuona aikana — kummallinen hymy… Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.