— Se on vettä, kuiskasi hän, — vettä… Keinuu niin hiljaa, hiljaa kuin kätkyt…
Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.
— Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?
— Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa liikkeistä. — Minä uin…
Ja hän ui todellakin pois.
Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan, käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.
Tulin taas seuraavana aamuna.
Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle. Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi irvistänyt jollekin.
Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga Stepanovnalle:
— Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee meidän puolestamme!