XIX.
Tavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.
Siellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta ja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä. Lupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti häntä kasvoihin.
— No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.
Hän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas Jeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.
— Hyvä Jumala… on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?
Keittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.
— Onko sinun ikävä Jeroshkaa?
— Hänen on nyt niin hyvä.
— Mistä sinä sen tiedät?