— Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla — lisäsi hän osottaen hoikalla sormellaan kattoon. — Hän leikkii siellä enkelien parissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä… etteivät saa olla vallattomia… eikä meluta…
Toiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin ikään topakasti Jeroshkaan.
Punaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa toisille:
— Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin ja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.
Grishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin arkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin kananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.
— Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin… — Mutta, ei tee mitään… Enemmän on hänellä tilaa.
Yöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni hän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan seisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan silmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.
— Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille seisomaan.;
— Minä tulin… tulin…
— Kyllä näen, että sinä olet tullut… mutta mitä varten sinä olet tullut?