— Ilman vaan, — hän vilkuttaa.
— Vilkuttaa?
— Niin, hän vilkuttaa… Kas, kas nyt… taaskin hän vilkutti.
Pyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta laimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla tavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt silmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet lähtemään makuulle.
— Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä toisille lapsille.
Ja heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta — vilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle, kun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun lapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi Lupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan sylissä.
— Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?
— Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan… minä en tahdo…
— Ei sille nyt mahda mitään.
— Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on niin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala häntä.