Niin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.
XX.
Elämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa. Kyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään riehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu jo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät rantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon pohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin tahtoisi se sanoa: "älä usko aaltojen vihaa". —
Jeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen Lupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka kerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa, lisäsi hän kuiskaten: "hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että hänen olisi hauskempi!" —
Hyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa, jotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen maailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa nimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi uutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen kenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja toiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin ja huusi jo kaukaa: "pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut kisällikseen!"
Mutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa korkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia, lisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:
— Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.
Turvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo "viisitoista hopearuplaa" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään, että se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että Grishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi kuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen ja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota pikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä kummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli lahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka näytteli hyvin ylpeänä kelloa "pienille veikoille". Nämä olivat ylen kärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka pani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.
— Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä — hän sanoi.
Poika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh palasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän yksinkertaisesti: