— Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä olevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.
— Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes "kiitostakaan". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos tässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän ollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti kumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.
Senjkakin kadehti Grishkaa:
— Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.
— Kuinka niin?
— Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän talollamme, on sinusta apua.
— Sen sijaan tulee sinusta upseeri… sapeli kupeella… Sinulle tekevät poliisitkin kunniaa… Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.
— Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea vielä viisi vuotta.
— Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä sotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko maailmassa?
— Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!