Nämä kirjeet olivat hänellä vielä tallella, vaikka hän kaualla ei ollut silmäillyt niitä. Ja Jumala sen tietää miten iloiseksi hän nyt tuli, ettei ollut hävittänyt niitä yhdessä muitten kirjeitten keralla…
Hän ryhtyi niitä uudelleen lukemaan.
Mikä suloinen tunne huokuikaan häntä vastaan näistä hienolla käsialalla täyteen kirjoitetuista lehdistä! Oli niinkuin kevättuulonen olisi tuonut muassaan etäisiltä mailta hiljan puhjenneitten orvokkien hienoa tuoksua. Ja mikä hartaus! — hartaus, joka teki nämä kirjeet ikään kuin eläviksi. Hän oli jokaisessa näistä kellastuneista sanoista tuntevinaan ikään kuin hiljaista suonentykytystä. Kuinka toisellainen Olga Stepanovna oli kuin ne naiset, joita hän sittemmin niin lukuisasti oli elämässään kohdannut, nuo keimailevat, loistavat, mutta kylmät naiset, jotka eivät muusta välittäneet kuin huolettomasta elosta ja nautinnoista!… Häntäkin he olivat pitäneet sellaisena nautinnon lähteenä, ei yhtään sen parempana… Hänen tunteistaan he viisi välittivät! Eivät he mitään olleet hänelle antaneet, mutta kaikki he olivat vieneet, rahat, ajan, tulevaisuuden. Mutta tämä nainen, kuinka yksinkertainen hän oli kaikessa! Sanatkin, joita hän käytti, olivat kaikkein tavallisimpia. Niissä ei näkynyt sitä intohimojen ilotulta, mikä noitten toisten naisten kirjeissä oli vallannut hänet; ei, hänen sanansa olivat kaikkein tavallisimpia, mutta kuitenkin paloi niissä sellainen hehku, että se sai hänetkin lämpenemään… Hän tunsi sulosti hurmaavan sumun pimentävän hänen silmänsä ja hänestä oli kuin Olga Stepanovna olisi seisonut siinä hänen vierellään — hän kuuli hänen hameensa hiljaisen kahinan. Hän ummisti silmänsä ja hänen mielestänsä ei muuta tarvittu kuin että hän ne jälleen avaisi, niin näkisi hän Olga Stepanovnan, hänen tarvitsi vain kurottaa kättään koskettaaksensa Olga Stepanovnan vapisevaan, kylmään ja kalvakkaan käteen. Ja tämän käden yhdestä ainoasta puristuksesta olisi hän nyt ollut kernas uhraamaan kaikki myöhemmät voittonsa ja ihastumisensa, kaikki nuo naiset, jotka olivat vannoneet hänelle rakkautta, kuten hänkin oli heitä kohtaan tehnyt. — Hän otti esille Olga Stepanovnan valokuvan ja rupesi tarkastelemaan sitä. Kuinka tyhmä hän oli ollut silloin, kun ei ollut ymmärtänyt pitää arvossa tuota sisäistä kauneutta, minkä hän nyt niin hyvin tajusi, tuota sielua, joka loisti hänen kaikki anteeksi antavasta katseestaan ja hänen surumielisestä hymyilystään! Noita huulia hän oli suudellut. Nehän olivat kuuluneet hänelle, kuten koko Olga Stepanovnan olentokin — täydellisinä ja kokonaan. Leohan oli ottanut häneltä kaikki mitä oli tahtonut ja milloin tahtonut, kysymättä lupaa, välittämättä hänen mielihaluistaan, ja kaikki Olga Stepanovnan pyrinnöt ja harrastukset olivat tarkoittaneet vain sitä, että hänen Leonsa tuntisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi… Ja kaikki oli Leo Aleksandrovitsh, omin käsin, rikki ruhtonut, sekä hänen että tuon hiljaisen, hennon elämän!… Heidän liittonsa, tuon vapaan, uskollisen ja ihanan oli hän heittänyt likaan, kuin minkäkin epäjumalankuvan ja polkenut sen siihen…
Hänestä tuntui yhtäkkiä niin hirvittävältä ja tukehduttavalta.
Hän pukeutui kiireesti ja riensi ulos sateeseen ja kylmään. Nuo muistelmansa olivat ikäänkuin tukehuttaa hänet siellä kotona, hänen ollessaan niiden kanssa kahdenkesken…
XXV.
Ulkona oli kauhea ilma.
Vettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä pieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan ulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti vesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa mistä päin tuuli puhalsi — se puski piammiten kaikilta tahoilta ja pyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta takasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun, heitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas, valeli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi hänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin voipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy himmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne ikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että hevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset hukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät väsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. — Sivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman tuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla taas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven sisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti hänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan arvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi ja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet aikaan. Mutta nyt — kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen kyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja kuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut vielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi tuntunut heidän seurassaan!
Mutta tarkkaan katsoen on syy sittenkin Olga Stepanovnan, hänen on syy kokonaan, — aprikoitsi Leo Aleksandrovitsh syventyneenä jälleen menneisyyteen, jonka pikkutapauksia hän nyt järjestään tutkisteli. — Olga Stepanovna oli parempi kuin hän, miksikäs hän sitten oli lähtenyt pois ja hyljännyt hänet, miksikä hän oli totellut Leo Aleksandrovitshin kirjeessään lausumaa kehotusta? Että sellaisia kirjeitä kirjoitetaan saattaa kyllä tapahtua, mutta sittenhän jäljestä päin tulee katumus ja kaikki palautetaan jälleen entiselleen. Ja tuo hänen kyyhkysmäinen lempeytensä — että matkusti heti pois eikä tullut enää näkyviinkään! Tai oliko se ehkä itsetuntoa? Mutta itsetunto ei ole paikallaan sellaisissa asioissa. Hänen olisi pitänyt kestää kaikki ja pakottaa Leon malttamaan mieltänsä. Hänen olisi pitänyt seistä järkähtämättä paikallaan eikä sallia kenenkään muun naisen päästä Leon sydämen ja ajatusten valtijattareksi. Siihen hänellä oli tarmoa kyllin. Sitä on kaikilla naisilla. Kärsivällisyys on heidän aseensa, jolla he voittavat koko maailman. He odottavat ja he osaavat odottaa. Miksi hän sitten ei odottanut? Mitä rakkautta se on, kun luovuttaa sydämensä valitun sille, ken ensinnä vastaan sattuu! Ja itse vetäytyi hän heti syrjään. Sellaisen kuin Pilatus sopi kenties pestä kätensä… Oliko Olga Stepanovna sitten todellakin oikeassa? Oliko hän koskaan sanallakaan puolustanut itseään tai etujansa? Milloinkaan hän ei ollut pannut toimeen vähintäkään kohtausta, vaikka kyllä oli sattunut, että Leo Aleksandrovitsh oli tullut kotia vasta aamupuolella yötä. Sellaisissa tiloissa oli Olga Stepanovna kuten tavallisesti ollut hyväileväinen, ilman että oli edes kysynytkään missä hän niin kauan oli viipynyt. Illat umpeen saattoi Olga Stepanovna istua aivan yksin valittamatta milloinkaan ikävää… Luonnollisesti olisi hänen pitänyt menetellä toisin…
Mutta samassa Leo taas muisti, miten hän itse oli käyttäytynyt tuona aikana, ja painossa päin harkitessaan asiaa hän ymmärsi, ettei Olga Stepanovnalla ollut oikeutta siihen, ellei hän tahtonut ainaiseksi menettää arvoaan. Eihän saata väkisten tunkeutua kenenkään suosioon. — Ja tietämättänsä pasikoitteli hän yhä edelleen kuraisia katuja eikä huomannut, että oli jo tullut, kuka tiesikään minne. Hän palasi kotiin myöhään yöllä, pää raskaana, tunteet revittyinä. Kaualla hän ei saanut unta silmiinsä. Peite tuntui niin raskaalta, tyyny liiaksi pehmeältä ja lämpöiseltä, jonka johdosta veri yhä kiivaammin nousi päähän; matrassi tuntui kovalta ja sänky oli liiaksi lyhyt… Ja hetki toisensa jälkeen kului hänen yhä uudestaan hellittämättä ja väsymättä tutkistellessaan mennyttä elämäänsä. Kuinka nuo Olga Stepanovnan hyväilyt nyt olisivat rauhoittaneet häntä! Kuinka taitavasti Olga oli osannut aivan vähässä ajassa ja huomaamatta viihdyttää hänen mielensä tasapainoon! Hän oli silloin painautunut aivan lähelle Leoa, kuiskannut hänen korvaansa muutamia hellän suloisia sanoja ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen niin keveästi, kuin olisi se ollut pieni kukka… Kun Leo vihdoin oli nukkunut, näki hän unessa jotakin käärmeitä muistuttavaa, — jokin musta ja karvainen olento näytti aivan kuin kerän sisästä sinkoavan häijyjä katseita punaisista silmistään, asettuvan hänen rinnalleen ja painavan sitä. Ponnistaen kaikki voimansa Leo koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa oli hänestä kuin Olga Stepanovnan kasvot jostakin läheltä olisivat katselleet häntä niin sanomattoman surullisina. Hän oli kuulevinaan Olgan hiljaisella äänellä kuiskaavan: