— Minä en tahdokaan puolustautua. Tälläkö tavalla koetetaan itseään puolustaa? Minä en edes ajattelekaan sitä. Olisin valmis antamaan henkeni. Käskekää minun kuolla — ja minä kuolen! Ymmärsinkö minä silloin mitään? Olkoonpa että minä olin heittiö, kunnoton ihminen, teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä luotani. Te olette ymmärtäväisempi, rehellisempi, parempi kuin minä… Niin… Teidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo on ohimenevää… Mitä tämä elämäni nyt kumminkaan on ilman teitä… kun minä rakastan… käsitähän toki minua… rakastan yksin sinua ja olen tullut tietämään, että tämä tunne on ainoa harras ja voimallinen, minkä milloinkaan olen kokenut… Uskotko kun sanon, etten ole tiennyt unesta enkä rauhasta. Koko päivän on ajatukseni teidän luonanne… sinun luonasi… ja koko yön samaten… Jos ummistan silmäni, olet sinä minun edessäni, jos luon ne auki, olet taaskin siinä. Jokainen ajatukseni… Rakas, kallis!…
Oli kuin jokin olisi työntänyt häntä Olgan luo; tämä ei tiennyt aavistaakaan, ennen kuin Leo väkevillä käsivarsillaan puristi hänet rintaansa vasten. Töin tuskin onnistui Olgan riistää itsensä irti.
— Rakas, rakas!…
— Sitä älkää tehkö, tahi menen minä pois!… Ulkonaisesti oli Olga Stepanovna täydellisesti tyyntynyt, mutta sydän poukutti edelleen hänen rinnassaan, niinkuin säikähtynyt lintu räpisteleiksen häkissään.
— Leo Aleksandrovitsh, minä pyydän, älkööt tämmöiset purkaukset enää uudistuko! Kuuletteko?
— Niin, niin, minä kuulen… mutta suokaa anteeksi, minä en voi…
— Menneisyys on takanamme, sinne emme koskaan enää tule.
— Päinvastoin, päinvastoin… Unhottakaa kaikki, unhottakaa ikipäiviksi… Naiset osaavat antaa anteeksi ja unhottaa — unhottakaa tekin. Älkää ajatelko menneisyyttä. Saatammehan me vieläkin ehkä tulla onnellisiksi. Koko elämä on edessämme. Määrätkää minulle minkä koetuksen tahdotte, minä olen valmis kaikkeen. Lähtekäämme vain pois täältä… lähtekäämme yhdessä… Rientäkäämme pois tästä likaisesta, kurjasta pesästä. Kuinka kummalla te, te ette käsitä tätä tilanne kauhistavaisuutta. Tulkaa, Olja, lähtekäämme täältä. Luonnollisesti ei niinkuin ennen, ei, vaan vaimona, ymmärrättehän — vaimona ja sillä ehdolla, ettemme koskaan, koskaan enää…
Hänen äänensä tyrehtyi uudelleen. Olga Stepanovna taas ei ainoastaan näyttänyt toisellaiselta kuin ennen, vaan nyt hän sitä todellisuudessa olikin. Aivan kalpeana istahti hän hiljaa tuolille. Leo odotti häneltä vastausta. Nähtävästi ei Olga Stepanovna tahtonut ilmaista niitä ajatuksia, jotka tällä hetkellä täyttivät hänen mielensä, mutta ne kasvoivat lopulta liian voimakkaiksi. Hän alkoi yhtäkkiä puhua nopeasti ja hämmentyneesti ja viehättyi yhä enemmän siitä mielenliikutuksesta, joka oli vallannut hänet. Alussa puhui hän hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin, voimakkaammin ja jyrkemmin. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa, silmissä leimahti outo liekki, puoliksi vihaa uhkuen. Sääli, jota hän äsken oli tuntenut, oli nyt haihtunut. Tänä silmänräpäyksenä vihasi hän Leoa. Tämän surkea, masentunut ulkomuoto häntä vain kiukustutti ja enensi hänen nurjamielisyyttään Leoa kohtaan. —