Hänen olkapäänsä värähtelivät vieläkin. Hänen oli paljon vaikeampi hillitä mieltään kuin Olgan.
— Hetipaikalla, minä vain silmänräpäyksen vielä…
Kun hän sitten kääntyi Olga Stepanovnaan päin, olivat hänen kasvonsa täynnä joitakin punaisia pilkkuja. Hänen turvonneet silmäluomensa olivat silloin jostakin syystä erittäin painuneet Olga Stepanovnan mieleen. Kun tämä jäljestä päin kertoi mitä oli tapahtunut, puhui hän aina tuosta seikasta tavalla semmoisella, että kaikki huomasivat miten se hänen sydäntänsä kirvelsi. Muuten tunnusti hän itsekin, että hänen rintaansa vihloi joka kerran, kun hän Leoa muisteli noin surkeana ja masennettuna.
— No, Leo Aleksandrovitsh, sanokaa nyt mikä se oli, joka saattoi teidät tänne. Minä en uskonut, että me enää kohtaisimme toisiamme elämässä. Tiet ovat monet… Me erkanimme eri suuntiin. Tuskin olisimme enää voineet nähdä toisiamme.
— Minä… minä olen nyt vasta… eikä edes nytkään, vaan jo muutamia kuukausia takaperin… tullut huomaamaan että te… että minä… Odottakaa hiukan, näin se ei mene… vielä hetkinen…
Olga Stepanovna kaatoi hänelle lasin vettä, ja Leon vastaanottaessa lasin vapisi hänen kätensä niin, että vesi läiskyi yli reunojen. Vaivalla joi hän siitä muutamia siemauksia.
— Minä olen huomannut mikä te minulle olette. Teissä asuu koko elämäni, koko onneni. Ilman teitä on kaikki pimeää, minä en voi elää ilman teitä. Minä kadotan järkeni. Joko tulen hulluksi, tai lopetan päiväni. Minä en voi kestää kauemmin tätä. Minä olen saanut kärsiä paljo enkä jaksa… ei, minä en jaksa enempää!… Miksikä jätitte minut silloin?
Mitenkä uskalsi hän muistuttaa tätä!… Oli kuin jokin olisi nostanut Olga Stepanovnan ja tyrehtynyt hänelle kurkkuun, niin että hän oli vähällä tukehtua, tahtoessaan vastata Leolle. Eikä hän mitään saanut sanotuksi — käheä äännähdys vain pääsi häneltä, mutta sitäkään ei Leo kuullut.
— Miksikä tottelitte minua silloin ja matkustitte pois? Kuinka saatoitte niin tehdä? Minä olin mielipuoli, heittiö, kummin vain tahdotte, mutta teidän olisi kumminkin pitänyt… niin, olisi pitänyt jäädä paikallenne! Ja me olisimme nyt olleet onnelliset. Oih niin, minä olin joko heittiö tahi narri… En tiedä itsekään.
— Tahi samalla kumpikin! lisäsi Olga kovasti. — Älkää koettako puolustaa itseänne, Leo Aleksandrovitsh, minulla on teidän kirjeenne tallella.