— Johan on aikakin, — kaikki entinen on jo aikaa sitten haihtunut sielusta.
Hän ei sittenkään voinut pidättäytyä viittauksista! Eikä siinä kyllin, Leo Aleksandrovitsh oli tuossa viittauksessa kuulevinaan kaikua eletyistä tuskista. Nuo muutamat sanat sattuivat häneen kuin piiskan sivallus, mutta hän ei tuntenut sen koskevan, vaan vieläpä iloitsikin siitä, sillä ensiksikin nuo sanat johtivat hänet hyvälle tielle, ja toiseksi — miksikä tuo värähdys Olga Stepanovnan äänessä hänen lausuessaan ne? Ei, niinmuodoin ei vielä kaikki ollut haihtunut hänen sielustaan, ei vielä kaikki. Siis saattoi Leo vielä toivoa. Ihan varmaan…
Ja hän kavahti ylös, valmiina syöksemään Olga Stepanovnan luo.
XXVII.
Kaikki entinen oli jo haihtunut sielusta! Ei, vielä kyti kipuna tuhkassa, muuten ei Olga olisi katsonut häneen tuolla tavalla hänen kääntyessään ikkunaan päin. Tuota entistä hellyyttä se ei arvatenkaan ollut, vaan jotakin muuta, mikä sentään tuntui tavallista osanottoa lämpimämmältä. — Tiettävästi oli hänkin saanut kärsiä, ajatteli Olga Stepanovna, — näkyihän hänellä valkeita hiuskarvoja ohimoissa… Rypyt uurtivat otsaa. Kovakouraisesti oli häntäkin elämä pidellyt. Eikähän kasvojen ilmekään hänellä ollut sama. Entisestä itseluottamuksesta ei näkynyt enää merkkiäkään. Jopa saattoi Olga Stepanovna huomata hänessä jonkinlaista nöyryyttäkin. Ja yht'äkkiä tuli Olga Stepanovnan häntä niin sanomattomasti surku, että hän ikään kuin vieraan, hänen ulkopuolellaan vaikuttavan voiman pakosta läheni Leo Aleksandrovitshiä. Hän astui Leon luo eikä saattanut olla panematta kättään hänen olkapäälleen. Leo säpsähti. Kuinka hyvin hän muisti tuon Olgan liikkeen! Niin oli hän aina tehnyt, milloin oli nähnyt Leon olevan alla päin, pahoilla mielin. Tuo lämmittävä tunne valtasi Leon ihan kokonaan, eikä hän eikä liioin Olgakaan sittemmin kyennyt tekemään itselleen selväksi, kuinka ja miten Leo oli tullut heittäyneeksi hänen jalkainsa juureen; hänen koko ruumiinsa vapisi ankaroista nyyhkytyksistä, jotka odottamatta olivat kohonneet hänen kurkkuunsa. Olga taasen seisoi, silmät hämärtyvinä menneitten päivien kalliista vaikutteista, liikkumatta paikallaan, kuiskaten hiljaisin äänin hänelle jotakin, mistä Leo otti korvaansa muutamia ystävällisiä sanoja, joista hän jo aikaa sitten oli vieraantunut… Mutta yhtä äkillisesti kuin kohtaus oli alkanut, yhtä pikaisen lopunkin se sai. Ensin malttoi mielensä Olga Stepanovna. Hänen oli ikään kuin häpeä jotakin. Vaivalla kiskoutui hän irti, lähti huoneesta ja viipyi hetkisen oven ulkopuolella, silmäillen leikkiviä lapsia alhaalla, jolloin hän varoitellen heille huusikin:
— Hiljaa, hiljaa, lapset! Mitä kauheaa elämää te siellä pidätte? Eikö teitä käy hetkeksikään jättäminen yksin?
Ja saatuaan vihdoinkin hillityksi mielensä, palasi hän levollisena takasin.
Leo Aleksandrovitsh seisoi ja katseli tylsästi ulos ikkunasta, nojaten polttavaa otsaansa ruutua vasten.
— Leo Aleksandrovitsh, tämä ei saa enää uudistua! Kuuletteko?
— Kohta, minä hetipaikalla…