— Itsekö te pesette sen? kysyi Leo Aleksandrovitsh enemmittä valmistuksitta.
— En, kuinka niin?
— Muuten vaan.
Ja seinätkin olivat alastomat. Revityt tapetit oli paikattu sanomalehtipaperilla. Ei ainoatakaan kirjaa näkynyt, ei kukkaa, ei mitään mikä olisi voinut tätä koppia hiukan somistaa. Yksin luostarikin oli sisältäpäin hauskemman ja miellyttävämmän näköinen, kuin tämän yksinäisen naisen asunto.
— Ja tässäkö te asutte?
Olga ei vastannut mitään, kysymyshän olikin niin tavattoman typerä.
— Teidän tulee suoda minulle anteeksi, Leo Aleksandrovitsh, minä en koskaan jätä lapsia kauemmaksi aikaa yksin. Jos mielitte kertoa minulle jotakin, niin tulee teidän kiirehtää.
— Kylläpä teistä on tullut tyyni!
— Tyynikö? — Hän naurahti tuskin huomattavasti. Silmät vain hymyilivät.
— Niin, ja päättävä!