— Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.
— Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, — nytkin, tänä hetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne olisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä, enkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden päästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä sitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni uudistua?… Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin karkoittaa teidät muistostani… Mitä minun pitää tehdä, huudahti hän käsiänsä väännellen, — mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi, minä… olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?… Rakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!… Niin, minä rakastan, rakastan sittenkin… Minä en voi muuta, sitä riittää koko elämäni iäksi…
Hän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään, kun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi suudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli kuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä hervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet… Mutta vaikka hän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän oli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo suutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran… Tietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa… Ja monta autuasta hetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän, kädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut aavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan… Mieletön ilme kasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.
— Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.
— Malta… Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän kaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. — Malta… Mitä nyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen — —? Ei…
— Olja, rakas vaimoni… Jätä nämä kaikki… lähtekäämme pois täältä. Miten paljon onnea odottaakaan meitä… Onko mahdollista, että saattaa jäädä tänne koko elämän iäksi… tänne!…
— Ei noin, Levä…
Niin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä huimasi.
Leo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga, itsestään, toisti:
— Ei noin, Levä, niin se ei saa olla… Käsitähän toki, että minulla on täällä tehtävä, suuri tehtävä… Hyljätyt lapsiparat… Ei noin, meidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä kykene mihinkään, että olen voimaton… Minä olen kuin sokea… Olen täydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä tahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, — mene pois… Mene paikalla. Älä viivy kauemmin…