— Kiitos, kiitos! Kyllä nyt possuni tulevat iloisiksi!… Kunhan tapaan Semjon Vasiljevitshiä, niin kiitän itse häntä hänen hyvästä teostaan. Mutta mitäpä minun kiitokseni siksi toiseksi merkitsee? Jumala maksaa kyllä säntilleen laskut meidän kaikkien puolesta. Niinpä niin, veli, sanoi hän osottaen ylös kattoon, — siellä ei mikään hyväteko jää palkitsematta… Siellä tehdään samoin kuin lääninränttereissä: puolikopekatkin merkitään erityisiin sarekkeihin niin että ne aina ovat nähtävissä. No niin, kosta Jumala Semjon Vasiljevitshille!
— Mutta kuulkaa, jos te pistäysitte teurastaja Jegorovin puotiin tässä kulmassa.
— Miksi niin?
— Tänään on ummelleen vuosi siitä kun hänen vaimonsa kuoli sydämenvikaan. Siellä pidettiin sielumessun yhteydessä puolipäivä-jumalanpalvelus vainajan muistoksi, ja Jegorov vaan itki itkemistään. Hän rakasti vaimovainajaansa enemmän kuin kauppasäädyssä on tavallista. Aivan kuten ranskankielestä käännetyissä romaaneissa näkee. Rakastipa häntä niin, että kun vaimo kuoli, tahtoi hän, samainen Jegorov, mennä luostariin.
— No, kiitos, kiitos!… Minä menen heti sinne.
— Eikö teidän tule raskaaksi kantaa?
— Ei tee mitään. Oma taakka ei paina hartioita. Vielä kerran, kiittäkää Semjon Vasiljevitshiä.
Majurin viitassa näkyi olevan joitakin pohjattomia kaivoja. Kaikki nuo kääryt katosivat niihin tuossa tuokiossa, ja hän seisoi tyhjin käsin. Sitten meni hän ulos. Minä pyysin että ostokseni lähetettäisiin kotiin ja läksin seuraamaan outoa tuttavaani. Minä en heti mennyt teurastajapuotiin, ja kun sitten vähä viivyttyäni lähennyin tiskiä, istui majuri jo viereisessä huoneessa Jegorovin seurassa, jota hän koetti lohdutella:
— Älä sinä sure. Meidän surumme on Hänen edessään syntiä. Sanoithan itse, että hän oli niin hyvä. Tarvitsethan sinäkin suojelusenkelin.
— Mutta hän oli niin nuori, vasta kuudenkolmatta vuotias.